Olen kamala ihminen. Minun kanssani ei kannata seurustella.

Pidempi aikainen suhteeni on loppumassa, ja olo on todella paska. En niinkään ole puhunut suhteen lopettamisesta tämän toisen osapuolen kanssa, mutta on ollut selvää jo jonkin aikaa, että tähän suuntaan on oltu ajautumassa. En tajua miten teen sen, mutta saan aina pahan olon itselleni ja toiselle. Uskoisin, että kaiken pohjimmaisena on huono itsetuntoni. Sitä ei voi noin vain parantaa, vaan otan kaiken itseeni liian helposti.Olen todella mustasukkainen, jos toinen ei osaa pitää minua luottavaisena. Vitsilläkin sanottu asia saa luottamukseni säröilemään.

Vaikka uskon, että voisimme tehdä jotain suhteen paranemiseksi, niin en usko sen kannattavan. Viime kuukausi on ollut todella raskas, enkä usko, että uskallan enää edes yrittää. Satutan liikaa itseäni. Tuntuu aina pahalta jäädä yksin kotiin. Silti en kelpaa mukaan, enkä osaa oikein lähteä aina yksinänikään. Olen niitä ihmisiä, jotka kaipaavat paljon aikaa ja läheisyyttä, kun taas kumppanini on oman tiensä kulkija, kaipaa paljon omaa aikaa ja itsenäisyyttä. Lähtötilanteemme suhteeseen oli siis alunperinkin huono, mutta kuvittelin jotenkin voivani muuttua tai muuttaa häntä. Se ei vain ole mahdollista... Emme sovi lainkaan toisillemme, ja sen tajuaminen ja itselleni myöntäminen on ollut todella vaikeaa.

Uskon, etten pääse hänestä yli kovinkaan pitkään aikaan. Vaikka olen jo päätökseni tehnyt, odotan, että hän saa miettiä asiat selväksi mielessään rauhassa, sillä tunnen hänet jo niin hyvin, että tiedän hänen päätyvän samaan ratkaisuun kuin minä päädyin. Vaikka kuinka haluaisimme, emme saa tätä toimimaan. En ole oikeastaan pystynyt enää paljoa ajattelemaan asiaa, koska se sattuu niin. En halua jättää häntä itse, koska en halua satuttaa häntä sillä tavalla. On silti kamalaa odottaa, milloin hän itse kertoo minulle asiasta. Tiedän sen olevan pian, olen huomannut sen hänen käytöksestään ja tekemisistään, siitä miten hän puhuu minulle. Silti tiedän, että tulen itkemään, mutta haluan olla turhaan pitkittämättä eroa. Olen jo yrittänyt olla pitämättä niin paljon yhteyttä häneen kuin yleensä. (Asumme erillään, ja yleensä tekstailin tai soittelin hänelle ainakin kerran päivässä.) Muutoksen tekeminen tuntuu vaikealta, mutta tiedän että minun on pakko.

Toisaalta tunnen olevani helpottunut, että asiat ovat menneet tähän jamaan. Tiedän, ettei minun kanssani olo ollut helppoa hänelle, ja hän tulee onnellisemmaksi kenen tahansa muun kanssa. Seurustelumme oli silti ihanaa aikaa, enkä aio unohtaa häntä koskaan. En silti usko, että voimme pysyä ystävinä. Meillä on niin pitkä yhteinen menneisyys, että vanha suola alkaisi varmasti janottaa. Minulle on käynyt niin ennenkin, mutta nyt tiedän, ettei takaisin yhteen palaaminen paranna suhdetta. Jos on jo kerran ajautunut eron partaalle, ei ole enää mahdollista korjata suhdetta kaksistaan. Meilläkin on molemmilla niin vähän ollut muita suhteita, että tuntuu paremmalta vaihtoehdolta päästää hänet menemään, kuin jäädä pyörimään kahdestaan tähän ongelmien vyytiin, jonka selvittämiseen meillä kummallakaan ei ole keinoja. Jaksaisin kyllä yhä rakastaa häntä ja rakastan, mutten vain pysty olemaan samalla minä ja me. En vain jaksa enää.