Olen kamala ihminen. Minun kanssani ei kannata seurustella.
Pidempi aikainen suhteeni on loppumassa, ja olo on todella paska. En niinkään ole puhunut suhteen lopettamisesta tämän toisen osapuolen kanssa, mutta on ollut selvää jo jonkin aikaa, että tähän suuntaan on oltu ajautumassa. En tajua miten teen sen, mutta saan aina pahan olon itselleni ja toiselle. Uskoisin, että kaiken pohjimmaisena on huono itsetuntoni. Sitä ei voi noin vain parantaa, vaan otan kaiken itseeni liian helposti.Olen todella mustasukkainen, jos toinen ei osaa pitää minua luottavaisena. Vitsilläkin sanottu asia saa luottamukseni säröilemään.
Vaikka uskon, että voisimme tehdä jotain suhteen paranemiseksi, niin en usko sen kannattavan. Viime kuukausi on ollut todella raskas, enkä usko, että uskallan enää edes yrittää. Satutan liikaa itseäni. Tuntuu aina pahalta jäädä yksin kotiin. Silti en kelpaa mukaan, enkä osaa oikein lähteä aina yksinänikään. Olen niitä ihmisiä, jotka kaipaavat paljon aikaa ja läheisyyttä, kun taas kumppanini on oman tiensä kulkija, kaipaa paljon omaa aikaa ja itsenäisyyttä. Lähtötilanteemme suhteeseen oli siis alunperinkin huono, mutta kuvittelin jotenkin voivani muuttua tai muuttaa häntä. Se ei vain ole mahdollista... Emme sovi lainkaan toisillemme, ja sen tajuaminen ja itselleni myöntäminen on ollut todella vaikeaa.
Uskon, etten pääse hänestä yli kovinkaan pitkään aikaan. Vaikka olen jo päätökseni tehnyt, odotan, että hän saa miettiä asiat selväksi mielessään rauhassa, sillä tunnen hänet jo niin hyvin, että tiedän hänen päätyvän samaan ratkaisuun kuin minä päädyin. Vaikka kuinka haluaisimme, emme saa tätä toimimaan. En ole oikeastaan pystynyt enää paljoa ajattelemaan asiaa, koska se sattuu niin. En halua jättää häntä itse, koska en halua satuttaa häntä sillä tavalla. On silti kamalaa odottaa, milloin hän itse kertoo minulle asiasta. Tiedän sen olevan pian, olen huomannut sen hänen käytöksestään ja tekemisistään, siitä miten hän puhuu minulle. Silti tiedän, että tulen itkemään, mutta haluan olla turhaan pitkittämättä eroa. Olen jo yrittänyt olla pitämättä niin paljon yhteyttä häneen kuin yleensä. (Asumme erillään, ja yleensä tekstailin tai soittelin hänelle ainakin kerran päivässä.) Muutoksen tekeminen tuntuu vaikealta, mutta tiedän että minun on pakko.
Toisaalta tunnen olevani helpottunut, että asiat ovat menneet tähän jamaan. Tiedän, ettei minun kanssani olo ollut helppoa hänelle, ja hän tulee onnellisemmaksi kenen tahansa muun kanssa. Seurustelumme oli silti ihanaa aikaa, enkä aio unohtaa häntä koskaan. En silti usko, että voimme pysyä ystävinä. Meillä on niin pitkä yhteinen menneisyys, että vanha suola alkaisi varmasti janottaa. Minulle on käynyt niin ennenkin, mutta nyt tiedän, ettei takaisin yhteen palaaminen paranna suhdetta. Jos on jo kerran ajautunut eron partaalle, ei ole enää mahdollista korjata suhdetta kaksistaan. Meilläkin on molemmilla niin vähän ollut muita suhteita, että tuntuu paremmalta vaihtoehdolta päästää hänet menemään, kuin jäädä pyörimään kahdestaan tähän ongelmien vyytiin, jonka selvittämiseen meillä kummallakaan ei ole keinoja. Jaksaisin kyllä yhä rakastaa häntä ja rakastan, mutten vain pysty olemaan samalla minä ja me. En vain jaksa enää.
keskiviikko, 12. syyskuu 2007
Huonompi päivä
sunnuntai, 9. syyskuu 2007
Mitäpäs jos kirjoittaisin..
Niitä harvoja asioita mitä jaksan tehdä ja mistä pidän, kirjoittaminen.. Ajattelin alkaa kirjoittamaan blogia, joskin tuskin ketään kiinnostaa tätä lukea.. Mutta olisi mukavaa, jos joku sattuisi lukemaan, jos olisi joku joka on elänyt näitä samoja asioita.
Jotain minusta. Olen pian 18 vuotta täyttävä nuori nainen, jonka elämässä ei ole paljoa elämisen arvoista. Vihaan itseäni ja elämääni. Sairastuin masennukseen 13-vuotiaana, ja masennusta seurasi 15-vuotiaana alkanut bulimia. Asiani voisivat olla nyt paljon huonomminkin, en ehkä olisi edes hengissä enää, jos olisin saanut kerättyä rohkeutta tarpeeksi tappaakseni itseni. Sitäkin harkitsin usein, mutta olin liian raukkamainen tehdäkseni sellaista. Noin puolitoista vuotta kesti parempaa jaksoa, jolloin masennukseni tuntui häilyvän pois elämästäni erään ihmisen myötävaikutuksella. Kuvittelin, että minä, kaikesta huolimatta, voisin kelvata jollekin ihmiselle, joku saisi minut tuntemaan itseni kauniiksi ja rakastetuksi. Aika näytti, että luulin väärin, ja viimeinen puoli vuotta on ollut nopeaa palaamista takaisin päin helvettiä.
Lyhyesti minulla kävi huono tuuri jo pienenä; olin pullukka, vaikka kaikki muut suvustani olivat laihoja kuin lipputangot. Joskus minulla oli myös niitä hauskoja kuvitelmia, että jos olenkin jonkun muun lapsi, että olen jotenkin vaihtunut sairaalassa. Pian realistisuus voitti: Tämä oli minun sukuni, ja minun perheeni, enkä vain sopinut muottiin.
Jo ala-aste aikojani sävyttivät kurjat kommentit koostani ja kelpaamisestani. Sain joitain kavereita, mutta vanhempani olivat tiukkoja, enkä päässyt usein kavereille. Pian kaikilla olikin jo parhaat kaverit ja kaveripiirit, joihin minä en enää mahtunut. Pienenä olin todella itsevarma: Olin ollut esikoinen ja mummon lellikki, kunnes pikkuveljeni syntyi. Veli sai kaiken huomion kotona, mutta olin jo aloittanut ala-asteen ja nautin kun pääsin esiintymään koulussa. Olin hyvä oppilas, musiikin tunneilla hoilasin aina täyttä kurkkua kun ajattelin osaavani laulaa, ja halusin olla kaikkien kaveri.
Ala-asteen lopussa alkoikin painajaiseni. Vanhempani tajusivat yhtäkkiä, että minäkin olin olemassa. He tajusivat myös sen, etten sopinut täydellisen perheen muottiin. Äiti oli koko pienen ikäni yrittänyt saada minusta pienempää ja sirompaa, pakottanut liikuntaharrastuksiin vaikka itse pidin piirtämisestä ja lukemisesta, ja syytteli aina minua siitä, kun olin enemän pyöreä kuin laiha prinsessa. Äiti piikitteli koostani ja yritti saada minut laihduttamaan milloin lahjomalla, milloin kiristämällä. Oikeasti olin tosin normaalipainoinen, mutta lapsenpyöreyttä minulla oli. Isä sen sijaan haukkui minua suoraan läskiksi, huusi ja joskus saattoi hieman huitaistakin, ei koskaan kunnolla, mutta niin, että se sattui ja jäi muistiini. Tunsin, että minua yritettiin pakottaa muuttumaan. En liikkunut enää vähäistenkään ystävieni kanssa, koska sain aina vain kuulla miten paljon parempia, nätimpiä, älykkäämpiä ja laihempia he olivat kuin minä. 9 kokeesta oli isälle katastrofi: Hänen tyttärensä ei näin huonoja saa! Yksikin miinuspiste kokeessa oli huutamisen arvoinen. Aina, kun yritin kertoa pahasta olostani ja siitä miten he minua loukkasivat, sain syytöksiä siitä etten arvostanut miten kovasti vanhempani halusivat minulle hyvät eväät elämään.
Ylä-asteelle siirtyminen toi elämääni uuden ongelman. Vanha luokkamme hajosi, läheisin ystäväni oli eri koulussa ja minua alettiin kiusata. Jäin yksin ongelmieni kanssa, kun vanhempani ja kaikki minulle tärkeät ihmiset tuntuivat vähättelevän ongelmaani. Kaikki oli aina sitä, että minulla on vain murrosikä. Masennuin todella pahasti, söin paljon ruokaa ollessani yksin ja lihoin paljon, mikä vain lisäsi kritiikkiä vanhempieni ja kiusaajieni suunnalta. 14-vuotiaana aloin viillellä. Itsemurha pyöri ajatuksissa, eikä elämä maistunut enää lainkaan. 15 vuotta täytettyäni viiltely väheni, sillä tunsin lopulta tajunneeni syyn kaikkeen tähän kurjuuteen: Olin niin läski, ettei kukaan voinut rakastaa minua. Se vuosi kului ahmiessa ja oksentaessa, itseinhossa ja turtumuksessa. Bulimia luikerteli elämääni. Oksentelin usein, melkein joka päivä. Välillä paastosin ja harrastin kovasti liikuntaa, mutta ahmimisen takia painoni ei pudonnut kuin viitisen kiloa, ja jäi sitten jojoilemaan.
Ylä-asteen loputtua löysin kuin vahingossa poikaystävän. Luottamuksen luominen toiseen ihmiseen kaiken sen vihan ja itsesyyllistyksen jälkeen ei ollut helppoa. Kului vuosi, ennenkuin uskalsin todella alkaa luottaa itseeni. Masennukseni oli poissa, tai ainakin piilossa jossain pinnan alla, olin kuin eri ihminen. Puhuin masennuksestani jopa poikaystävälleni, ja tunsin lopulta jonkun ymmärtävän minua. Bulimiani jatkui silti yhä, sillä en uskonut kelpaavani hänelle. Oksentelin salaa, mutta toisen seurassa ei ollut helppoa oksentaa. Lihoin varmaan kymmenen kiloa, ja inhosin itseäni.
Luulin, että elämäni on lopulta kääntymässä oikeaan suuntaan. Lopetin oksentelun lähes kokonaan, vaikka syyllinen tunne syömisestä jäi. Sitten elämässäni alkoi uusi alamäki. Seurusteluun tuli ongelmia, joista suurinosa johtui omasta kyvyttömyydestäni luottaa toisen ihmisen rakkauteen, ja erosimme hetkeksi. Palattuamme yhteen en enää osannut luottaa lainkaan. En vain osannut enää olla yksin, koska olin toisen ihmisen kautta oppinut hyväksymään itseni paremmin ja tunsin oloni hyväksi. Luottamuksen kadottua vain katosi onnenikin. Laihduin kymmenen kiloa, kun masennus palasi elämääni. Ruoka ei maittanut, en jaksanut mitään. Halusin kovasti olla poikaystäväni arvoinen, mistä seurasi taas kova yritys laihduttaa. Oksentaminen, salaileminen ja itseinho palasivat kuvaan. Kovat mielialan heittelyt ja luottamuksen puute järsivät suhdettamme, jonka nykyinen tila on minulle arvoitus. Minulla ei enää ole paljoa syitä, miksi jatkaa yrittämistä, koska olen huomannut, etten koskaan riitä, en ole tarpeeksi hyvä, eikä minua voi rakastaa ehjäksi.
Koulu on alkanut mennä huonommin. Ei niin huonosti kuin yhdeksännellä luokalla, jolloin en kestänyt olla koulussa kiusaamisen takia, mutta olen menettänyt kaiken mielenkiinnon lukemiseen ja tunneilla istumiseen. En vain jaksa lukea, kiinnostua tai ajatella. Minulla ei ole 'parasta kaveria', poikakaverini oli sellainen, mutta nyt tilanteemme on sellainen, etten osaa enää puhua.. En tiedä olenko ikinä kunnolla osannutkaan. Haluaisin olla onnellinen, mutten osaa. Joka päivä peiliin katsominen ahdistaa. Lukeminen ahdistaa, kun en kuitenkaan opi, ainakaan niin hyvin, että vanhempani olisivat ylpeitä ja kehuisivat minua. En vain jaksa, en jaksa, en jaksa.. Olen yrittänyt laihduttaa, enkä ole suostunut oksentamaan, vaikka on mieli tehnyt. Haluan vain olla pienenpieni, siro, kaunis pikku keijukainen, joka osaa kaiken ja tietää kaiken ja jota rakastetaan. Haluan voida luottaa läheisiini, mutta pelkään koko ajan, että he jättävät minut ja jään taas yksin, enkä ole tarpeeksi vahva olemaan yksin, vaikka kuinka haluaisin..
Jotain minusta. Olen pian 18 vuotta täyttävä nuori nainen, jonka elämässä ei ole paljoa elämisen arvoista. Vihaan itseäni ja elämääni. Sairastuin masennukseen 13-vuotiaana, ja masennusta seurasi 15-vuotiaana alkanut bulimia. Asiani voisivat olla nyt paljon huonomminkin, en ehkä olisi edes hengissä enää, jos olisin saanut kerättyä rohkeutta tarpeeksi tappaakseni itseni. Sitäkin harkitsin usein, mutta olin liian raukkamainen tehdäkseni sellaista. Noin puolitoista vuotta kesti parempaa jaksoa, jolloin masennukseni tuntui häilyvän pois elämästäni erään ihmisen myötävaikutuksella. Kuvittelin, että minä, kaikesta huolimatta, voisin kelvata jollekin ihmiselle, joku saisi minut tuntemaan itseni kauniiksi ja rakastetuksi. Aika näytti, että luulin väärin, ja viimeinen puoli vuotta on ollut nopeaa palaamista takaisin päin helvettiä.
Lyhyesti minulla kävi huono tuuri jo pienenä; olin pullukka, vaikka kaikki muut suvustani olivat laihoja kuin lipputangot. Joskus minulla oli myös niitä hauskoja kuvitelmia, että jos olenkin jonkun muun lapsi, että olen jotenkin vaihtunut sairaalassa. Pian realistisuus voitti: Tämä oli minun sukuni, ja minun perheeni, enkä vain sopinut muottiin.
Jo ala-aste aikojani sävyttivät kurjat kommentit koostani ja kelpaamisestani. Sain joitain kavereita, mutta vanhempani olivat tiukkoja, enkä päässyt usein kavereille. Pian kaikilla olikin jo parhaat kaverit ja kaveripiirit, joihin minä en enää mahtunut. Pienenä olin todella itsevarma: Olin ollut esikoinen ja mummon lellikki, kunnes pikkuveljeni syntyi. Veli sai kaiken huomion kotona, mutta olin jo aloittanut ala-asteen ja nautin kun pääsin esiintymään koulussa. Olin hyvä oppilas, musiikin tunneilla hoilasin aina täyttä kurkkua kun ajattelin osaavani laulaa, ja halusin olla kaikkien kaveri.
Ala-asteen lopussa alkoikin painajaiseni. Vanhempani tajusivat yhtäkkiä, että minäkin olin olemassa. He tajusivat myös sen, etten sopinut täydellisen perheen muottiin. Äiti oli koko pienen ikäni yrittänyt saada minusta pienempää ja sirompaa, pakottanut liikuntaharrastuksiin vaikka itse pidin piirtämisestä ja lukemisesta, ja syytteli aina minua siitä, kun olin enemän pyöreä kuin laiha prinsessa. Äiti piikitteli koostani ja yritti saada minut laihduttamaan milloin lahjomalla, milloin kiristämällä. Oikeasti olin tosin normaalipainoinen, mutta lapsenpyöreyttä minulla oli. Isä sen sijaan haukkui minua suoraan läskiksi, huusi ja joskus saattoi hieman huitaistakin, ei koskaan kunnolla, mutta niin, että se sattui ja jäi muistiini. Tunsin, että minua yritettiin pakottaa muuttumaan. En liikkunut enää vähäistenkään ystävieni kanssa, koska sain aina vain kuulla miten paljon parempia, nätimpiä, älykkäämpiä ja laihempia he olivat kuin minä. 9 kokeesta oli isälle katastrofi: Hänen tyttärensä ei näin huonoja saa! Yksikin miinuspiste kokeessa oli huutamisen arvoinen. Aina, kun yritin kertoa pahasta olostani ja siitä miten he minua loukkasivat, sain syytöksiä siitä etten arvostanut miten kovasti vanhempani halusivat minulle hyvät eväät elämään.
Ylä-asteelle siirtyminen toi elämääni uuden ongelman. Vanha luokkamme hajosi, läheisin ystäväni oli eri koulussa ja minua alettiin kiusata. Jäin yksin ongelmieni kanssa, kun vanhempani ja kaikki minulle tärkeät ihmiset tuntuivat vähättelevän ongelmaani. Kaikki oli aina sitä, että minulla on vain murrosikä. Masennuin todella pahasti, söin paljon ruokaa ollessani yksin ja lihoin paljon, mikä vain lisäsi kritiikkiä vanhempieni ja kiusaajieni suunnalta. 14-vuotiaana aloin viillellä. Itsemurha pyöri ajatuksissa, eikä elämä maistunut enää lainkaan. 15 vuotta täytettyäni viiltely väheni, sillä tunsin lopulta tajunneeni syyn kaikkeen tähän kurjuuteen: Olin niin läski, ettei kukaan voinut rakastaa minua. Se vuosi kului ahmiessa ja oksentaessa, itseinhossa ja turtumuksessa. Bulimia luikerteli elämääni. Oksentelin usein, melkein joka päivä. Välillä paastosin ja harrastin kovasti liikuntaa, mutta ahmimisen takia painoni ei pudonnut kuin viitisen kiloa, ja jäi sitten jojoilemaan.
Ylä-asteen loputtua löysin kuin vahingossa poikaystävän. Luottamuksen luominen toiseen ihmiseen kaiken sen vihan ja itsesyyllistyksen jälkeen ei ollut helppoa. Kului vuosi, ennenkuin uskalsin todella alkaa luottaa itseeni. Masennukseni oli poissa, tai ainakin piilossa jossain pinnan alla, olin kuin eri ihminen. Puhuin masennuksestani jopa poikaystävälleni, ja tunsin lopulta jonkun ymmärtävän minua. Bulimiani jatkui silti yhä, sillä en uskonut kelpaavani hänelle. Oksentelin salaa, mutta toisen seurassa ei ollut helppoa oksentaa. Lihoin varmaan kymmenen kiloa, ja inhosin itseäni.
Luulin, että elämäni on lopulta kääntymässä oikeaan suuntaan. Lopetin oksentelun lähes kokonaan, vaikka syyllinen tunne syömisestä jäi. Sitten elämässäni alkoi uusi alamäki. Seurusteluun tuli ongelmia, joista suurinosa johtui omasta kyvyttömyydestäni luottaa toisen ihmisen rakkauteen, ja erosimme hetkeksi. Palattuamme yhteen en enää osannut luottaa lainkaan. En vain osannut enää olla yksin, koska olin toisen ihmisen kautta oppinut hyväksymään itseni paremmin ja tunsin oloni hyväksi. Luottamuksen kadottua vain katosi onnenikin. Laihduin kymmenen kiloa, kun masennus palasi elämääni. Ruoka ei maittanut, en jaksanut mitään. Halusin kovasti olla poikaystäväni arvoinen, mistä seurasi taas kova yritys laihduttaa. Oksentaminen, salaileminen ja itseinho palasivat kuvaan. Kovat mielialan heittelyt ja luottamuksen puute järsivät suhdettamme, jonka nykyinen tila on minulle arvoitus. Minulla ei enää ole paljoa syitä, miksi jatkaa yrittämistä, koska olen huomannut, etten koskaan riitä, en ole tarpeeksi hyvä, eikä minua voi rakastaa ehjäksi.
Koulu on alkanut mennä huonommin. Ei niin huonosti kuin yhdeksännellä luokalla, jolloin en kestänyt olla koulussa kiusaamisen takia, mutta olen menettänyt kaiken mielenkiinnon lukemiseen ja tunneilla istumiseen. En vain jaksa lukea, kiinnostua tai ajatella. Minulla ei ole 'parasta kaveria', poikakaverini oli sellainen, mutta nyt tilanteemme on sellainen, etten osaa enää puhua.. En tiedä olenko ikinä kunnolla osannutkaan. Haluaisin olla onnellinen, mutten osaa. Joka päivä peiliin katsominen ahdistaa. Lukeminen ahdistaa, kun en kuitenkaan opi, ainakaan niin hyvin, että vanhempani olisivat ylpeitä ja kehuisivat minua. En vain jaksa, en jaksa, en jaksa.. Olen yrittänyt laihduttaa, enkä ole suostunut oksentamaan, vaikka on mieli tehnyt. Haluan vain olla pienenpieni, siro, kaunis pikku keijukainen, joka osaa kaiken ja tietää kaiken ja jota rakastetaan. Haluan voida luottaa läheisiini, mutta pelkään koko ajan, että he jättävät minut ja jään taas yksin, enkä ole tarpeeksi vahva olemaan yksin, vaikka kuinka haluaisin..
